Me helmenkalastajat

Matti Saarni

Pärla - joka tarkoittaa helmeä - viittaa suvun erikoiseen taitoon, helmenkalastukseen. 30.marraskuuta vuonna 1740 vihittiin
avioliittoon pärlefiskaren Mattz Mårtensson ja Maria Eskelsdotter. Nimen
monista varianteista pitäisi varmaankin Pärla olla ainoa oikea, Pärlö lienee
sen myöhempi muuntuma.

Helmenkalastuksesta vielä pikkuisen. Tämä ammattinimike on hohdokas ja vie
ajatukset orienttiin, ellei lauantain toivottujen levyjen Giglin laulamaan
aariaan, mutta on tuota elinkeinoa siis meilläkin harrastettu. Merikarvian
joki oli yksi niistä maamme vesiväylistä, jossa on asunut jokihelmisimpukka
eli raakku ja jossa helmenkalastus oli kannattavaa toimintaa. Asiasta
huomasin ensi kerran tiedon Merikarvian paikallishistoriasta. Siinä
annettiin myös viite ruotsalaiseen kaksi ja puolisataa vuotta sitten tehtyyn
raporttiin Merikarvianjoen helmenkalastuksesta (Svenska Vetenskapsakademiens
Handlingar 1742,vol. III, sivut 228-232. Juuri noihin aikoihinhan Mattz
Mårtenson etsi helmiä.

Tilasin artikkelin kaukolainana ja odotin löytäväni helmenkalastajien
nimiä. Niin onnekkaasti ei käynyt, tuohon aikaan eivät ihmisten nimet kai
olleet kovin tärkeitä. Mutta jutussa on kuvaus tekniikasta. Lyhyesti
esitettynä sukeltaja lyö joen pohjaan seipään, vetää keuhkonsa täyteen ilmaa
ja laskeutuu veneestä jokeen seivästä seuraten. Pohjan saavutettuaan hän
pitää seipäästä jaloillaan kiinni ja ilmeisestikin kiertäen ympyrää kokoaa
käsillään ulottuvillaan olevat simpukat.

Artikkelissa kerrotaan sitten yksityiskohtaisesti, miten simpukka avataan,
missä kohtaa raakussa helmi mahdollisesti sijaitsee ja millaisia ne ovat
muodoltaan ja väreiltään. Suurimmat Merikarvianjoen helmet ovat usein
littanoita, kerrotaan. Kirjoittaja, joka on tuntematon nimimerkki Iproclis,
kertoo myös, että simpukan lihaa käytettiin kalojen syöttinä. Kalat kuulemma
pitivät siitä enemmän kuin onkimadoista. Kuinka monessa prosentissa
raakuista oli helmi, ei mainita. Eikä liioin kerrota sitä, miten ja minne
helmet markkinoitiin eikä sitä, mikä oli hinta.

Kuka tahansa ei saanut toimia helmenkalastajana, vaan siihen tarvittiin lupa
ja toimintaa myös valvottiin. Merikarvian paikallishistoriassa mainitaan
vuonna 1732 helmenpyynnin tarkastaja Daniel Schultz. Vuonna 1749 kerrotaan
nimismies Enholmin hätyytelleen Stupilan miehiä luvattomasta
helmenpyynnistä. Varmastikin Mattz Mårtenssonilla oli asianmukainen
lisenssi.